Toisaalta on turhaa pitää blogia näin vaan omasta elämästä, tiedä sitten.
Tässä ole kai niin mielenkiintoista kerrottavaa edes.
Juuri ja juuri kannattelen itseäni niskapersotteella pystyssä, kaksi päivää pysyin alasti neljän seinän sisällä, mutta tämä aamu oli kaunis.
Seitsemältä aamulla tupakalla käydessäni oli niin niin leutoa, kirkkaanvärisiä lasten lapioita ja sankoja ruskeassa maassa paljastuneena lumen alta.

Tuli olo, että tästä voi tulla hyvä päivä.

Kuitenkin, tahtoisin taas ryhdistäytyä.
Oikeasti.
Aloittaa taas sellaisen normaalin elämän, mitä hetki sitten jaksoin elää.
Laittaa ruokaa, polttaa kynttilöitä ja hookaa.
Juoda lasillisen punaviiniä illalla.

En kyhjöttää sotkuisessa asunnossa alasti peiton alla, nukkua vain ja syödä paskaruokaa.
Olla uskaltamatta liikkua ulos, polttaa vessassa tupakkaa kun jo nurkista vetävä ulkoilma kielii pelottavasta maailmasta ulkopuolella. Kananlihaisesta ihosta, kylmistä jäsenistä, puristavasta ylävartalosta.
Sydämestä joka ei tahdo lyödä, ja sitten lyö liikaa.