Jokainen ääni ärsyttää, jokainen ihminen ärsyttää.
Melkein ainakin, mutta vihaan ääniä.
Olen valvonut vuorokauden ympäri, olen samoilla silmillä tässä kun eilen samaan aikaan.

Jalkapohja haavoilla, kantapää rikki, kurkkua korventaa.

Mustelma mustelma mustelma.

En tiedä, kaikesta huolimatta.

Aamulla karsein kokemus aikoihin, kun kävelin Timon kanssa alarannan läpi.
Vanha, höynähtäneen oloinen mies linkuttaa polkupyörän kanssa.
Huutaa "SAATANAN ROTTA."
Luulen ensin kuulevani väärin.
Huutaa saman uudestaan, ja toisen kerran, ja taas.
Mietin, että kaikenmaailman hulluja, miksei holhouksessa.
Kunnes matkani varrelle osuu väkivaltaisen, säälimättömän kuoleman kokenut pörröinen rotta.
Mies oli varmana ajanut sen yli, haavoittanut.
Rotta jäänyt henkiin, jonka jälkeen mies rullannut USEAN kerran eläinparan yli, polkenut saappaalla.
Meinasin itkeä, jos eläin haavoittuu, kituu ihmisen omasta syystä, se lopetetaan mahdollisimman kivuttomasti. NAKS NISKAT. Ei liiskaamalla, taas liiskaamalla, katsoen kun häntä pikkuhiljaa lakkaa viuhtomasta ja pieni eläin on litteänä asvaltinpinnassa.
Kiehuin raivosta, kiehun edelleen.