And I don't want the world to see me
Cause I don't think that they'd understand
When everything's made to be broken
I just want you to know who I am

tai ehkä lähteminen.
suurenmoinen liikuttuminen epäolennaisesta ja olennaisestakin, televisiosarjasta ja satunnaisesta musiikista linja-autossa, musiikista radiosta, kirkkaan pinkistä creative zenistä tai oman koneen winampista, ihan noin yhtäkkiä.

tarvitsin kauan aikaa paikkaa, jossa purkaa kaikki päähän kökkööntynyt typeryys ja viisaus ja ajatukset, kunnes muistin tämän. ehkä tätä joskus joku vilkaisee, ehkä lauseet päästäni pysyvät tääläkin yksityisinä, mikä sinällään on hyvin kummallista, kun sitä tarkemmin ajattelee. kuin joisi humalan, ja arpoisi johtaako se hallitsemattomaan "anna hei mä kerron sulle kaiken mitä mulle on koskaan ikinä tapahtunut" - purkautumiseen jopa tuntemattomalle.

tänään äidin kerrostaloa vastapäätä olevan linkosuon leipomon edessä oli jäniksen takakäpälä, suolia ja variksia ja pysähdyksissä hopeanvärinen farmariauto, jossa vanhempi herra, toivottavasti ainakin, soitti pelastuslaitokselle että ajoi villieläimen yli. meinasin oksentaa, kun aamulla jo kerran oksensin melkein herättyäni.

olen saanut kuitenkin aikaa ajatella ja liikuttua. ihan yksin. olen selvittänyt elämäni pahimman virheen, vieraan sylin ja sitä seuraavan kuoleman. olen puoleen vuoteen ensimmäistä kertaa osannut analysoida itseäni ääneen, joka on helpottanut asioita. olen hyvinkin analyyttinen, liiankin, mutta että ääneen ihan.
minulle on annettu anteeksi, minäkin olen antanut.

olen ollut melkein oksentamatta tarkoituksella, polttanut liikaa, juonut liikaa, käynyt väärissä paikoissa, päätynyt ratkaisuihin jotka ovat aina huonoja, tuhonnut kehoani joskus injektioilla. päätynyt tuloksiin: addikti, rutiiniaddikti, liian pelkäävä ja vainoharhainen.munuaiseni olen saanut kipeiksi, verenkiertoni käsiin ja jalkoihin toivottomaksi jonka johteena muistutan raajoiltani hankeen kuollutta ruumista. harmaata. sinistä. samaa sävyä kun silmieni alla, ihan siinä pienenpienten, mutta jo itsepintaisten juonteiden vieressä.

ruumiinlämpö ei pysy paikoillaan, ajoittain iltaisin olen horkan partaalla, hyinen violetti ihoni valuttaa jäistä hikeä. joskus herään öisin tukehtumaisillani kuumuuteen. ihan vuorokaudenkin sisällä. tajuntani heiluu iltaisin menetyksen partaalla. tämä on anemia, taas, tiedän sen, siksi en jaksaisi huolestua. onhan minulla ensiviikolla lääkäri.

jaksaisin huolestua kaikesta muusta, jopa siitä että olen avannut suuni itsestäni avopuolisolleni, se on pelottavaa, todella.

en muista kaikkea, mitä olen miettinyt haluavani purkaa, mutta kiitos kun kuuntelit.

ps. kaikki tämä johti osastohoitoon, huomenna on kartoitus.

And you can't fight the tears that ain't coming
Or the moment of truth in your lies
When everything seems like the movies
Yeah you bleed just to know you're alive

Haluaisin vihata vähemmän, en osaa.

Vaikka todellisuuteni
Viihteeni, valveuneni
Valheellinen lämpö
On kielletty täällä laissa

Älkää tuomitko minua
Älkää huomatko mitään
Olen liian julkea, röyhkeä
Jotten tajuaisi itsekään
Tarvitsen tyyneyden, kivuttomuuden
Sillointällöin aina
Vaikka saan
Siitä mustelmia

Älkää tuijottako
En osaa vain tuijottaa takaisin
Saatan olla humalassa
ja kärttyinen
Arvaamaton ehkä
En ole väittänytkään
Edes hapuilleeni
Lähellä tasapainoa

Toisaalta on turhaa pitää blogia näin vaan omasta elämästä, tiedä sitten.
Tässä ole kai niin mielenkiintoista kerrottavaa edes.
Juuri ja juuri kannattelen itseäni niskapersotteella pystyssä, kaksi päivää pysyin alasti neljän seinän sisällä, mutta tämä aamu oli kaunis.
Seitsemältä aamulla tupakalla käydessäni oli niin niin leutoa, kirkkaanvärisiä lasten lapioita ja sankoja ruskeassa maassa paljastuneena lumen alta.

Tuli olo, että tästä voi tulla hyvä päivä.

Kuitenkin, tahtoisin taas ryhdistäytyä.
Oikeasti.
Aloittaa taas sellaisen normaalin elämän, mitä hetki sitten jaksoin elää.
Laittaa ruokaa, polttaa kynttilöitä ja hookaa.
Juoda lasillisen punaviiniä illalla.

En kyhjöttää sotkuisessa asunnossa alasti peiton alla, nukkua vain ja syödä paskaruokaa.
Olla uskaltamatta liikkua ulos, polttaa vessassa tupakkaa kun jo nurkista vetävä ulkoilma kielii pelottavasta maailmasta ulkopuolella. Kananlihaisesta ihosta, kylmistä jäsenistä, puristavasta ylävartalosta.
Sydämestä joka ei tahdo lyödä, ja sitten lyö liikaa.

Outoa, on perjantain eikä suunnitelman suunnitelmaa !

Olo on turha.
Sellanen vajaavainen, ja palelen ja olen sininen
Anteeksikin on pyydelty, itketty ja huudettu.

Yritän saada itseäni niskasta kiinni että soittaisin lääkärille ja soittaisin terapeutille.
Sekin turhaa, terapeutti lyö vaan kädet kasvoilleen ja ihmettelee mitä tekee kanssani ääneen.
Tuntuu ilkeältä, ihankuin olisin vastuussa hänen viihtymisestään ja tunnetiloistaan.

Olen erakoitunut, näen vain muutamaa ihmistä vapaa-ajalla. Toisaalta tämä järjestely tuntuu nyt hyvältä, mutta kun mietin vähän pidemmälle, tuntuu ajatus muiden suhteiden uudelleen solmimisesta raskaalta, jos yhtäkkiä haluankin taas olla sosiaalinen.
Ja tuntuu loukkaavalta muita kohtaan, kun en osaa pitää yhteyttä nyt ja joskus sitten taas.

Inhoan sitä kun puhelin soi, inhoan siihen vastaamista lähes kaikille. Muutamalle vain mielelläni suon vihreän luurin, muiden kohtalo on "hiljennä".

Inhotan itseäni, kelle kertoisin asiat, kuka ei moittisi, säälisi, voivottelisi tai yrittäisi rohkaista kliseillä.
Kelle voisin kertoa, kuinka vaikeaa on elää itseensä kohdistuvan pakko-oireilun, neuroottisuuden ja niiden mukana kulkevan kausittaisen syömisongelman kanssa ilman, että toinen katsoisi väsyneenä, huokaisisi syvään ja kertoisi että olen kaunis ?
En tahdo kuulla, en tarvitse pönkitystä. Jos joskus mainitsen, kuinka en pääse asunnosta ulos peilikuvani takia, kuinka oloni on kelvoton. Jos omin, valheellisinkin, silmin näen peilistä katsovan mörön, en tahdo kenenkään väittävän vastaan. En vakuuttelevan, minä en kuitenkaan usko sitä. Uskon vain siihen mitä sillä hetkellä näen. Ja se vain on tärkeää, siitä haluan puhua. En uskalla. Pelkään "No sähän oot tosi kaunis."
Kyse ei ole välttämättä totuudesta, tai edes itsetunnosta. Kyse on jostain ilkeämmästä, sellaisesta joka asuu minussa ja peilissä toisinaan. En ole itselleni ankara, ainakaan nykyään. Nykyään alistun peilin ja vääristyneiden silmieni tahtoon, jätän vain lähtemättä. Tämä on kierre. Ikinä, ikinä en tahdo kuulla muiden mielipiteitä, tai kenenkään edes luulevan minun haluavan kuulla niitä.

 Ei tämä sitä ole.